perjantai 19. tammikuuta 2018

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu



Maria Àngels Anglada; Auschwitzin viulu. Bazar. 2018. Katalaaninkielinen alkuteos El violi d´Auschwitz. Suomennos ja esipuhe Satu Ekman. 142 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Luin viime syksynä Konarin Elävien kirjan ja Posnerin & Waren Mengele-kirjan sekä Boydin Poika raidallisessa pyjamassa, jotka kaikki käsittelevät Auschwitzin keskitysleirin raakuuksia.  Auschwitz-teema jatkui luontevasti, kun sain luettavaksi Angladan Auschwitzin viulun.  Kaikissa näissä kirjoissa aiheena on Auschwitz, mutta kirjat avaavat erilaisen näkökulman keskitysleirin tapahtumiin. 

Reginan muistiinpanot annettiin katalonialaiselle Maria Àngels Angladalle (1930-1999). Angladalla oli jo entuudestaan vakiintunut asema 1900-luvun Katalonian kirjallisuudessa. Kirjailija paneutuikin intensiivisesti Reginan muistiinpanoihin ja kirja, joka palkittiin sen vuoden parhaana katalaaninkielisenä romaanina, ilmestyi vuonna 1994.  Suomalainen painos ilmestyi tänä vuonna Satu Ekmanin suomentamana. Lisäksi Ekman on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Esipuheesta käy ilmi, että kääntäjällä on ollut upea mahdollisuus tutustua kirjailijan kotiseutuun ja yliopistoon sekä tavata kirjailijan tytärtä.


Auschwitz (kuvakaappaus)
Kirjan päähenkilö on viulunrakentaja ja taidepuuseppä Daniel, joka keskitysleirille tullessaan ilmoitti ammatikseen puuseppä. Se pelastikin Danielin; hän pääsi tekemään pullotelineitä viinikellariin Sturmbannfûhrer, komendantti Sauckelin talossa. Uuden erikoistehtävän Daniel sai myös itseltään komendantilta : ensin viulun korjaamisen ja sitten viulun rakentamisen. Uuden viulun tuli olla erinomainen eli "Stradivariuksen veroinen viulu" (s. 82). Erikoistehtävän myötä Daniel sai työskennellä aamupäivät verstaalla viulua rakentaen. Iltapäivät hän työskenteli Farbenindustrie AG:n tehtaalla. 

Kun viulu oli valmis, trio soitti komendantille ja hänen vierailleen. Kun säestys päättyi, viulisti soitti yksin "ja hän soittikin pehmeästi ja täyteläisesti." (s. 121) "Hän oli soittanut koko sielustaan ja Danielin hengen edestä". (s. 22). Siitä asti Daniel toivoi, ettei viulu jäisi ikuiseksi ajoiksi komendantin haltuun. Ja eihän se jäänytkään; lukija kuulee viulun kauniin soiton kirjaa lukiessaan. 

Auschwitz (kuvakaappaus)
Anglada on kirjoittanut koskettavan kuvauksen viulun rakentamisesta. Lukija seuraa mielenkiinnolla viulun rakentamisen eri vaiheita sekä luonnollisesti Danielin tunteiden skaalaa rakentamisen eri vaihessa. Ympäristö on raaka, raadollinen ja epäinhimillinen. Keskitysleirin raakuudet tulevat tässäkin kirjassa kuvatuiksi realistisesti; on väkivaltaa, arestia, ruoskimista, pakkotyötä, kaasukammiota, ruoan puutetta ja jatkuvaa pelkoa. "Hän oli puristanut penkkiä ja huutanut kovaan ääneen lukusanoja yhdestä kahteenkymmeneenviiteen, jotta pysyisi tuskissaankin laskuissa eikä piiskaamista aloitettaisi alusta, niin kuin leirissä usein hyvin vuoksi tehtiin." (s 36) Uskottavuutta keskitysleirin raakuuksille antavat lukujen alkuun liitetyt asiakirjojen otteet Reimund Schnabelin teoksesta Macht ohne Moral - Eine Dokumentation ûber SS. 
  
SS:N KANNATTAVUUSLASKELMA KESKITYSLEIRIVANKIEN KÄYTÖSTÄ
Kannattavuuslaskelma
Saatu käyttökorvaus päivässä keskimäärin RM 6,- (Reichsmark = valtionmarkka)
Miinus ravinto RM -,60
Keskimääräinen elinaika 9 kuukautta=270 x RM 5,30 = RM 1431,-
Vaatetuskulut RM -,10. (s. 34)

Auschwitz (kuvakaappaus)
Sillä, ovatko kirjan tapahtumat faktaa vai fiktiota, ei liene merkitystä. On helppo uskoa, että tällaista on hyvinkin saattanut tapahtua. Kirjan Natsi-Saksan henkilöhahmot ovat todellisia. Komendantti Fritz Sauckel oli Natsi-Saksan työvoimapäällikkö, joka hirtettiin Nûrnbergin oikeudenkäynnissä, kun taas ihmiskokeita tehnyt tohtori Rascher teloitettiin ampumalla. Kirjan leiri Dreiflûsselager on todennäköisesti ollut yksi Auschwitzin lukuisista alaleireistä. 

Fritz Sauckel Nûrnbergin oikeudenkäynnissä
Pidin kirjasta, pidin kirjoittajan niukasta kirjoittamistyylistä, pidin tunnelmasta. Arvostan pienoisromaanien kirjoittajia. Kirjoittajilla on vahva luottamus omaan tarinaansa ja omaan kieleensä.

Kirja palautti mieleen vuosien takaisen museokäyntini Auschwitzin keskitysleirille. Se käynti ei unohdu koskaan.

Maria Àngels Anglada



keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Maire Soiluva: Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi




Maire Soiluva: Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi. Aurinko Kustannus. Kannet, typografia ja taitto Iiris Kallunki. 223 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Sitä, mitä elämä on nyt, emme osanneet koskaan kuvitella. Onneksi. (s. 145)

Porilainen toimittaja ja kirjailija Maire Soiluva, joka on aiemmin kirjoittanut teoksen Rakkautta ruudun takaa, kuvaa uusimmassa kirjassaan vanhenemista.

Maire, 60 vuotta, pohtii omaa vanhenemistaan, muistelee omaa nuoruuttaan ja miettii, mitä kaikkea ikä tuo tullessaan. Mistä virastosta lupa? koostuu pienistä eri teemoja käsittelevistä luvuista. Soiluva on sujuvasanainen kirjoittaja. Ihastuin hänen nerokkaaseen ja napakkaan taitoonsa käyttää huumoria kirjassaan. Myös oivaltavat sananlaskut lisäävät lauserakenteiden elävyyttä. Kirja on helppolukuinen, mutta ei yhdentekevä. Lukija jää miettimään asioita vielä lukemisen jälkeen. 



Kirjan pääteemana on siis vanheneminen. Kaikki vanhenevat, se on tosiasia, mutta nykyisen asenteen mukaan emme saisi vanhentua emmekä saisi näyttää vanhoilta. Ikä ei saa näkyä. (s. 164) Tämä johtaa helposti vanhojen ihmisten eristäytymiseen kaikesta sosiaalisesta elämästä, koska he kokevat, etteivät kelpaa. On niin helppo sanoa, että mene ihmisten ilmoille. Ala vain jutella ihmisille, ota kontaktia. Kutsu kylään, mene jonnekin. (s. 174)

Toisaalta ikääntymiseen liittyy mukaviakin asioita. Ikääntyneenä voimme antaa itsellemme luvan ottaa elämästä kaikki ilo irti, enää ei tarvitse välittää, mitä muut meistä ajattelevat. Enää en jaksa olla vaatimaton, vaitelias ja ahkera. Näytän mitä osaan, sanon mitä ajattelen ja voipi olla, että pesen  ikkunat vain kerran vuodessa, unohdan joulusiivouksen enkä edes mankeloi lakanoita. (s. 58) - Tähän voi varmasti yhtyä monikin ikääntynyt, minäkin, vaikka tosin siihen minusta ei ole, että jättäisin joulusiivouksen väliin.

Hymyilemään pisti sekin oivallus, että Maire bussissa matkustaessaan kehottaa nuorta naista, jonka laukku täyttää viereisen penkin, ottamaan laukun pois, jotta penkille voi istua. Näin olen itsekin halunnut tehdä monestikin, en vain ole saanut sitä tehdyksi.

Kirjan viehätysvoima on oivallisessa huumorin käytössä. Tässä otteessa Maire ystävineen pohtii elämän loppumista ja hautajaisia sekä sopivan uurnan valintaa. Ja lukija ei voi muuta kuin hymyillä.
Se oli Mailan näköinen, sellainen suoralinjainen ja neutraali, huomiota herättämätön. Mutta ilmoitus samalla sivulla kiinnitti huomiotani. - Muna uurna, erikoistarjouksessa. - Herranen aika, Anna totesi, tarvitaanko nyt niillekin omansa? Entä erikseen? En ole kuullutkaan, näytä. (s. 71). Kuolema tavoitti Annan, Mairen ystävän. Anna halusi, että minä puen. Ettei kukaan muu näe. Puhtaat alusvaatteet. Ehjät sukkahousut. Liivit. Hame. Kengät, käsilaukku. (s. 88) Käsilaukku, siellä oli virsikirja ja nenäliina. (s. 87)

Kuolemaa pohditaan kirjassa paljon, ehkä liikaakin, mutta onneksi huumorin sävyttämänä. Kuolema on yksi niistä asioista, joille on keksitty eniten kiertoilmaisuja. Joku heittää lusikan nurkkaan, toinen vaihtaa hiippakuntaa, joku siirtyy ilmavoimiin ja kolmas vain delaa. Voi myös siirtyä ajasta ikuisuuteen, kasvaa koiranputkea, palauttaa pizzan tai syödä porkkanaa alapuolelta. (S. 182) 

Kaikkea kirjassa vanhenemiseen liittyvää en kuitenkaan täysin allekirjoita. Ensinnäkin, Maire on vain 60-vuotias. Hän on ulkonäöltään ränsistynyt - ainakin omasta mielestään, niin muistamaton - ainakin omasta mielestään.  Tosiasiahan on, että 60-vuotias ei ole vielä vanha. Sehän on vielä parasta työssäoloaikaa.  Kirjassa tulee esille myös usein vanhenemiseen liitettäviä kliseitä, mm se että vanhuksen elämään mahtuu vain yksi tapahtuma viikossa. Keskiviikon parturiin meno edellyttää kahden päivän valmistautumista ja loppuviikko menee ihmetellessä. Siinä se Mairen viikko meni. 

Kirja oli mainiota luettavaa, mukava välipala kaunokirjojen lomassa. Olisin kuitenkin toivonut kirjaan selkeämpää rakennetta, samoihin teemoihin (mm kuolema) palataan useissa luvuissa. Kiitos kirjan hyvästä kuvituksesta ja kuvaavasta kannesta.

Nyt sen uskaltaa sanoa, kun on tarpeeksi vanha. Että ennen moni asia oli myös oikeasti paremmin. (s. 153) 

Maire Soiluva (kuva Leena Koivisto)

tiistai 16. tammikuuta 2018


Uuden vuoden kirjat tag

Löysin Uuden vuoden kirjat tagin Minnalta Ja kaikkea muuta -blogista. Kiva pohtia meneillään olevaa vuotta ja siihen liittyvää lukemista. Tällaista en ole koskaan aiemmin tehnyt. Mutta ei liene niin vaarallista, jos kaikki suunnitelmat eivät toteudukaan.

Tilhi ja pihlajanmarjat
1. Kuinka monta kirjaa aiot lukea vuonna 2018?

Viime vuonna luin 64 kirjaa, mikä lienee ennätykseni. Yleensä olen lukenut kirjan/viikko. Toivoisin, että pääsisin tänä vuonnakin 60 kirjaan. 

2.  Nimea viisi kirjaa, joita et ehtinyt lukea viime vuonna, mutta jotka aiot lukea tänä vuonna.

a) Marianne Kurtto: Tristania. Tämän lukemista odotan kovasti, uskon että pidän tästä. Tämä on vielä Helsingin kirjamessujen tuliaisia.
b) Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä. Tykkäsin Ahernin kirjasta P.S. Rakastan sinua. Siksi tämä kirja on  hyllyssäni.
c) Anni Kytömäki: Kivitasku. - Sain tämän arpajaispalkintona. Varmasti lukuelämys. 
d) Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Luin viime talvena ennen Intian matkaamme Rileyn Keskiyön ruusun. Se oli erinomainen. Toivon tältä kirjalta samanlaista hienoa lukuelämystä. 
e) Jeffrey Archer: Vaietut salaisuudet. Clifton-kronikan kolmas osa. Miehenikin lukee tätä Clifton-kronikkaa, joten tämä on takuuvarma kirja jollekin matkalle.

3. Minkä genren kirjoja haluaisit lukea enemmän?

Enimmäkseen luen kaunoa, mutta myös tietokirjoja. Sarjakuvat ja runous olisivat haasteellisia. Mietin vielä, rohkenisinko tarttua noihin haasteisiin.

4. Mitkä ovat kirjoihin liittymättömät tavoitteesi?

Hyvää oloa, matkustelua, terveyttä, lapsia ja lastenlapsia, valokuvausta, surutyöstä toipumista. 

5. Mikä kirja, joka on ollut sinulla ikuisuuden, sinun pitäisi lukea?

Piti ihan käydä kirjahyllyllä. Se olisi ehkä Gunter Grassin Peltirumpu.

6. Yksi sana, joka toivottavasti kuvaa vuotta 2018?

hyvä elämä

Tykkylumisia puita Kolilla. Kolilla on kaunista sekä kesällä että talvella.




 


lauantai 13. tammikuuta 2018

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan



Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan. 2017. Like. 96 sivua. Alkuteos: Välkommen till Amerika. Suomentaja Petri Stenman.

Arvostelukappale kustantajalta

Tältä näyttää kansi ruotsinkielisessä painoksessa

Tervetuloa Amerikkaan oli seniorilukupiirimme joulukuun kirja. Bloggaus tulee hieman jälkikäteen, mikä ei kuitenkaan johdu siitä, etteikö kirja olisi bloggauksen arvoinen - päinvastoin.  Meitä oli vuoden viimeisessä tapaamisessa paikalla yhdeksän senioria - kaikki naisia. Lukupiirissämme käydään yleensä vilkasta keskustelua käsiteltävästä kirjasta, kuten tälläkin kertaa. Luemme lukupiirissämme etupäässä suomalaista kaunoa, mutta pyrimme ottamaan mukaan yhden ulkomaisen kirjan.

Linda Boström Knausgård (s. 1977) tunnetaan runoilijana, kirjailijana ja kolumnistina sekä myös henkilöhahmona Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjassa. Linda, samoin kuin isänsä, sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Knausgårdeilla on neljä lasta. Linda sanoo Dagens Nyheterille antamassaan haastattelussa muun muassa näin: "Olen kyllästynyt siihen, että minut yhdistetään aina Karl Oveen ja sitä kautta sairauteeni."

Linda Boström Knausgård oli meille kaikille lukupiiriläisille uusi tuttavuus. Muutamat olivat lukeneet Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa.
Tervetuloa Amerikkaan -kirjassa 11-vuotias Ellen on lakannut puhumasta. Hän asuu isossa asunnossa Tukholman Östermalmilla äitinsä ja veljensä kanssa. Mieleltään sairas isä on äskettäin kuollut, ja Ellen kantaa syyllisyyttä siitä, että toivoi Jumalalta hänen kuolemaansa. Ellenilla on vahva äiti, joka yrittää ylläpitää valoisaa kulissia. Ellenin veli elää omaa elämäänsä lukitussa huoneessaan.


On jo kauan siitä, kun lakkasin puhumasta. Kaikki ovat tottuneet. Minun äitini, minun veljeni. Isäni on kuollut, joten en tiedä mitä hän sanoisi. Ehkä, että se on perinnöllistä. Perinnöllisyys takoo hurjasti minun suvussani. Armottomasti. Suoraan alenevassa polvessa.


Totesimme heti aluksi, että tässä ei ole kysymys ihan tavallisesta perhekuvauksesta. Pohdimme syitä siihen, miksi Ellen ei puhu. Ehkä puhumattomuus johtuu kasvukivuista tai ehkä taustalla on äidin ja tyttären välinen suhde. Ellen on sulkenut ulkomaailman pois maailmastaan, mutta kun haaste tai tunne-elämys on riittävän suuri, hänelle tulee tarvetta ilmaista itseään, vaikkapa kirjoittamalla. Pidimme äitiä vahvana persoonana, joka huolehti perheestään mahdollisimman hyvin. Vaikka mielen järkkyminen onkin kirjan pääteema, siitä löytää  muitakin teemoja, mm nuoren kasvukivut.

En voinut nähdä itseäni missään muussa iässä kuin siinä missä olin. Koko kasvaminen tuntui valtavalta urakalta. Niin ei saanut käydä. En voinut pysäyttää aikaa ja vaalia nykyhetkeä. Koko kasvaminen kauhistutti minua.

Knausgårdin hiottu ja vahva kieli kuljettaa lukijaa läpi vaikeiden ja ahdistavienkin tapahtumien. Kieli onkin mielestämme kirjan ehdoton vahvuus. Vaikkakin kirja on ohut, se vaatii keskittymistä. Kirjan vahvuus mielestämme on myös kirjan pituus (vain 96 sivua). Se osoittaa, että kirjailijalla on vankka luottamus omaan tarinaansa ja omaan kieleensä. Kirjan kaunis kansi sai myös kiitosta lukupiiriläisiltämme.

Kirjasta oli muodostunut intiimi lukukokemus muutamille lukupiiriläisillemme. Heille kirjasta löytyi yhtymäkohtia heidän omaan elämäänsä tai läheisten sairastumiseen.

Lukupiirimme tapaamisissa pohdimme sitä, mitä kirjoja käsiteltävä kirja tuo mieleen. Niin tälläkin kertaa. Nuoren puhumattomuus nousee esille Laila Hirvisaaren Hiljaisuus-kirjassa, Jukka Viikilän kieli Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjassa on yhtä hiottua ja pelkistettyä. Eräs lukijamme löysi kirjasta yhtymäkohtia Westön Rikinkeltaiseen taivaaseen.

Tulkitsimme tai ainakin halusimme tulkita kirjan loppusivut niin, että perhettä odottaa valoisampi ja optimistisempi tulevaisuus.

Intensiivisen puolitoista tuntisen päätteeksi suuntasimme kulkumme kirjaston kahvilaan kahville ja joulutorttuille. Tapaamme jälleen tammikuussa. Käsiteltävänä kirjana on silloin Rosa Liksomin Everstinna.

Kasvaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu.

Linda Boström Knausgård



maanantai 8. tammikuuta 2018

Katja Kallio: Yön kantaja


Katja Kallio: Yön kantaja. 2017. Otava. Kannen suunnittelu: Piia Aho. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2017 olin kuuntelemassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua, jossa yhtenä keskustelijana oli Heidi Köngäs. Kysyttäessä keskustelijoilta vuoden parhaita kirjoja Köngäs mainitsi Kallion Yön kantajan. Heti tuli mieleen, että tämä kirja pitää lukea. Ja se kannatti! Katja Kallio on kirjoittanut kauniin kirjan. Kirjan, joka vei ainakin minut mennessään jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Kirja alkaa huimalla kuumailmapallomatkalla. Kysymyksessä ei olekaan mikään pieni kierros kaupungin yllä, vaan kuumailmapallolla matkataankin kohti Pariisia. Matkaajat ovat kirjan päähenkilö Amanda yhdessä Duplessisin kanssa. Pariisi ei kuitenkaan osoittaudu unelmakaupungiksi, ihan päinvastoin. Duplessis on ärtyisä, laiska ja veltto, Duplessisin sikso Celine ei hyväksy Amandaa, rahaa ei ole. Surkeus, epätoivo ja rahan puute ajavat Amandan viinilasin ääreen miehiä viihdyttämään. Sitten onkin vuorossa paluu Suomeen. Se, onko matka kuumailmapallolla vain Amandan mielikuvitusta vai totta, ei vähennä kuvauksen lennokkuutta, niin mieluista luettavaa se oli.

Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918), kirjan päähenkilö, on todellinen henkilö. Kallion mielenkiinnon on herättänyt Jutta Ahlbeck-Rehnin  väitöskirja vuodelta 2006. Amandan äiti Adolfina synnytti tyttärensä 29-vuotiaana, eli melko vanhana sen aikaisen mittapuun mukaan. Amandan isä häipyi. 

"Vanha äiti kahdestaan mahdottoman tyttärensä kanssa. Mitä  siitäkin tulee, sanottiin. Ja oikeassa oltiin." (s. 39)

Amanda ei sopeudu normiyhteiskunnan sääntöihin. Hänen elämänsä on levotonta irtolaisuuden aikaa; juopottelun, varastelun ja prostituution vuoksi hän joutuu useaan otteeseen Hämeenlinnan naisvankilaan. 

"Amanda oli aina pysynyt katujen kutsuvieraana, nipin napin mutta pysynyt kuitenkin. Ne ottivat hänet vastaan nukkavieruina ja tylyinä tietenkin mutta sittenkin vaivihkaa kumartaen ja kuiskaten, että jos hän vain jaksaisi etsiä ja löytäisi oven, jonka taakse kukaan ei ollut vielä koskaan sattunut, ja onnistuisi koputtamaan juuri sille, hän pääsisi perille elämän salaisuudesta." (s. 53)

Pariisin matkan jälkeen hänet passitetaan 26-vuotiaana Seilin saarelle pakkohoitoon houruinlaitokseen. Asiakirjat kertovat, että  Amanda saapui Seilin saarelle 20.5.1891 klo 19.30. Hänen diagnoosinsa oli Insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus. 

Seilin saarelle, Turun saaristossa, oli 1600-luvulla perustettu leprasairaala, jonne potilaat toivat ruumisarkun mukanaan. Siellä oli myös houruinlaitos, joka muuttui vuonna 1889 pelkästään naisten sairaalaksi. Eristyksen aika Seilissä oli ohi vasta vuonna 1962, jolloin sairaala lakkautettiin.

Seilin sairaala, nyttemmin Turun yliopiston rakennus (Wikipedia)

Amanda kuvittelee, että hän on Seilin saarella lyhyen aikaa, ehkä puoli vuotta. Pian kuitenkin selviää, että Seilin saarelta ei ole paluuta. Niinpä Amanda viettää Seilin saarella loppuelämänsä ja kuolee siellä 1918.  Epätoivoissaan ja ymmärtäessään kohtalonsa hän yrittää karata, mutta Isaksson saa hänet kiinni. Karkausyrityksestä on seurauksena eristys. Meno Seilissä on levotonta, potilaita on 60, ammattitaitoista henkilöstöä ei ole, yleislääkäri käy saarella kerran viikossa, potilaita kuolee - kuka itsemurhan seurauksena, kuka vanhuuteen.  Kuitenkin elää täytyy päivästä päivään. Sofia-hoitaja osoittautuu ystävälliseksi ja avuliiaksi, sen sijaan potilaista ei juuri ystäviä löydy. Sofia on se henkilö, joka tutustuttaa Amandan kirjojen maailmaan. Lukemisesta tuleekin tärkeää Amandan elämän loppuvuosina. "Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan." (s.363) 

Tuntuu niin epäoikeutetulta, että Amandan kaltaisia naisia pidettiin pakkohoidossa. Tuskin kukaan mieleltänsä sairas ihminen pystyisi teeskentelemään tervettä, kuten Amanda teki välttääkseen eristystä ja pakkopaitaa. Asiakirjoista käy ilmi, että esimerkiksi Hämeenlinnan vankilassa "ei hänessä havaittu minkäänlaisia merkkejä mielenvikaisuudesta".

Seilin hautausmaa, jonne myös Amanda Aaltonen on haudattu.
Kallio kirjoittaa kauniita luontokuvauksia. Kaunis luonto lumoaa myös Amandan.

"Sireenien tuoksu sai Amandan seisahtamaan. Kaksi tuuheaa pensasta oli täydessä kukassa. Tuoksu oli makea ja huumaava. Näin kauniiden pensaiden olisi pitänyt kukkia jossakin onnellisessa paikassa, tuoksua naisille, joilla oli kädessä päivänvarjot ja suussa suklaakonvehteja. Mutta tässä ne nyt vain kukkivat ja tuoksuivat kuin olisivat tulleet hulluiksi." (s. 115)

Pitkään aikaan mikään kirja ei ole vaikuttanut minuun niin voimakkaasti kuin tämä Kallion Yön kantaja. Kieli on niin kaunista, kuvailevaa ja mukanaan vievää. Piia Aholle kiitos kauniista kannesta. 

"Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä." (s. 341)

Amandan aikana psykiatria otti ensiaskeleitaan ja hoitokeinot olivat hyvin yksinkertaisia ja yksiselitteisiä: eristys, pakkopaita, jääkylvyt. Vapaakävelyoikeutetut potilaat tekivät taloustöitä koko päivän. Myöhemmin tällaiselle toiminnalle annettiin termi työterapia. Näitä hoitokeinoja käytettiin vuosikymmeniä lisättynä sähköshokeilla. Vasta vuonna 1969 Ilkka Taipale kiinnitti huomiota eristysten ja lepositeiden käyttöön.Toki psykiatria on vuosien mittaan kehittynyt, lääkehoidossa on otettu isoja askeleita, hoitajat ovat koulutettuja, mutta edelleenkin psykiatrisissa sairaaloissa käytetään lepositeitä ja eristystä hoitokeinoina.


Jenni Vartiainen: Seili
Jos määränpää edessä häämöttää 
Siel' saari on tuomittujen 
Jos Seiliin ken joutuu, 
hän Seiliin myös jää 
kuolemaan heikot soudetaan.

Itselleni Turun saaristo on ihan käymätön paikka. Viime kesänä suunnittelimme Turun saaristokierrosta, johon olisi kuulunut käynti myös Seilin saarella. Nyt sitten vielä suuremmalla syyllä matka Turun saaristoon ja Seilin saarelle olisi toivelistalla. Ehkäpä sitten ensi kesänä.


Katja Kallio


lauantai 6. tammikuuta 2018

Harmony Sisters Joensuun kaupunginteatterissa




Joensuun kaupunginteatterin syksyn ohjelmavalinta Harmony Sisters ihmetytti aluksi, mutta miksipäs ei. Nyt ovat viimeiset esitykset meneillään ja niipä lähdin teatteriin ajatellen, että ainakin musiikkia on tiedossa. Ja musiikkia olikin näytelmässä yllin kyllin, yleisö kuuli peräti 23 laulukappaletta. Lauluja ei ollut liikaa, koska niin miellyttävää kuultavaa Harmony Sistersien laulaminen oli. Ansiokkaalle näyttelijätyölle kaikki kiitos.

Näytelmä alkaa vauhdikkaasti ja kiinnostavasti. Ensimmäisellä puoliajalla katsoja tutustuu Valtosten sisarusten Veran, Mairen ja Raijan lapsuuteen ja nuoruuteen. Natsi-Saksassakin ennätetään  vierailla. Tyttöjen äiti on pelastusarmeijalainen ja siitä aatteesta syntyykin useita lauluja, joista ehdottomasti vetovoimaisin on Teemme matkaa taivaan pikajunassa. Pelastusarmeijan lauluista siirrytään varsinaisiin esiintymisiin, joista ensimmäinen on Kotkan Ryssänpuistossa v. 1934. Sitten tulee talvisota ja sitten tulee jatkosota, jolloin tytöt esiintyvät kotirintamalla ja sittemmin Natsi-Saksassa. Miksi Harmony Sisters meni Natsi-Saksaan esiintymään, jää hieman epäselväksi. Halusivatko he esiintymiskokemusta, oliko kyse rahan hankkimisesta vai pakottiko joku taho heidät tähän? Ensimmäinen puoliaika, joka oli ollut intensiivinen ja kiinnostava, päättyy hieman epäselviin ja kesken jääneiksi Natsi-Saksa -kohtauksiksi.



Toisella puoliajalla tulee tunne, että ollaanko tässä nyt samassa näytelmässä. Ote hiipuu ja näytelmän tempo muuttuu hitaaksi ja laahavaksi. Tyttöjen ura, joka oli ollut pelkästään nousujohteinen ennen sota-aikaa, loppuu johtuen paljolti esiintymisistä Natsi-Saksassa. Harmony Sistersit ohittaa sodan jälkeen Metro-tytöt Kiteeltä. Näytelmässä tytöistä keskiössä on Maire ja toisella puoliajalla seurataankin paljolti Mairen elämää: epäonnistunutta avioliittoa, lapsen menetystä, keuhkotautiparantolaa. Tulee tunne, että näytelmään on haettu Mairen kautta inhimillisiä piirteitä. Mietin, olisiko tämä osuus voitu jättää vähäisemmäksi ja kuulla vaikka lisää lauluja sen sijaan.

Näytelmästä jää kaiken kaikkiaan hyvä tunne. On hienoa huomata, miten hyvää näyttelijätyötä Joensuun kaupunginteatterissa tehdään. Samoin teatterista löytyy tänä päivänä laulutaitoisia näyttelijöitä. Näytelmän laulut herkistävät varsinkin vanhemmat katsojat, joille nämä laulut ovat hyvin tuttuja, esimerkiksi Karjalan kunnailla, Josef, Josef, Kodin kynttilät ja Jeepers Creepers. Sen sijaan toisen puoliajan alussa humoristiseksi tarkoitettu Mikkihiiri ja susihukka jää irralliseksi ja tuntuu enemmänkin yleisön kosiskelulla. 

Näytelmän miinukset menevät näytelmän pituudelle (2t 45 min) sekä toisen puoliajan hienoiselle hyytymiselle.Tuntuu, että tiivistämisen varaa olisi kyllä ollut.  

Näytelmän on käsikirjoittanut Elina Snicker ja ohjannut Aino Kivi. Valtosen sisarten rooleissa näyttelevät Maria Sarkkinen (Maire), Mirva Kuivalainen (Vera) ja Suvi-Maaria Virta (Raija). Anna Ojanne tyttöjen äitinä tekee erinomaisen roolin äitinä sekä näytelmän kertojana. Myös muut näyttelijät ansaitsevat kiitokset. Samoin kiitokset menevät musiikille (Petri Tiainen) sekä puvustukselle (Katri Tuukkanen). 

Jos Harmony Sisters kiinnostaa, kannattaa kiirehtiä; vain muutama näytös on jäljellä.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Heikki Valkama: Pallokala - kokkausta ja Japania






Heikki Valkama: Pallokala. 2017. Tammi. 270 sivua. Kannen suunnittelu: Markko Taina.

Arvostelukappale Helsingin kirjamessuilta

Valkaman Pallokala-kirjan teemat ovat mielenkiintoisia: Japani ja ruoka. Usean vuoden oleskelu Japanissa on antanut Valkamalle tietoa ja tuntemusta japanilaisista elämäntavoista ja tottumuksista. Valkama kirjoittaa Japani-kuvauksia taitavasti ja lukijaa kiinnostavalla tavalla. Näin pystyy tekemään vain todellinen japanilaisen kulttuurin tuntija. Toinen suuri teema Pallokalassa on kokkaus.  Kun kirjan aiheina ovat Japani ja kokkaus, lukija odottaa takuuvarmaa lukuelämystä.

Suomalainen kokki Riku Mäki on opiskellut kokkaustaitoja useissa maissa ja pitää nyt ravintolaa Helsingissä. New Yorkissa opiskellessaan hän tapasi japanilaisen Kentan, joka järjestää Rikulle mahdollisuuden osallistua kansainväliseen huippukokkien kisaan Japanissa. Ja Rikuhan ottaa haasteen vastaan ja lähtee mukaan kilpailuun. Ennen kokkikisaa Mäellä on mahdollisuus maistella japanilaisia ruokaerikoisuuksia.

Riku oli tottunut omituisiin ruokiin, hän oli syönyt leguaania Caracaolla, käärmettä ja skorpionia Kiinassa, apinan aivoja Balilla, mädätettyä rauskua Islannissa...Silti tuore kilpikonnan veri tuntui hieman vastenmieliseltä. (s. 61)

Kokkikisassa hän saa apukokikseen ammattitaitoisen Shizukan. Hyvät raaka-aineet ovat kasassa, samoin hyvät keittiövälineet. "Keittiön ydin olivat veitset. Oli ihmisiä, jotka ostivat tuhannen euron kahvikoneita ja panivat mukisematta 1500 euroa yleiskoneeseen, mutta jotka käyttivät huonoja veitsiä. Heitä oli mahdoton käsittää. Veitsien laadusta erotti todellisen ammattilaisen." (s.77) 


Kisa alkaa, alkupalat on valmistettu, arvostettu raati on arvostellut Rikun annoksen. Yht'äkkiä kaksi raadin tuomaria kuolee. Runsas sata sivua kirjasta toimii johdantona dekkariosuudelle, mutta nyt alkaa tapahtua. Tuomareiden kuolemat on aiheuttanut fugu eli pallokala. Pallokala on erittäin arvostettu ja myös kallis kala. Arvostukseen ja hintaan vaikuttaa varmasti myös se, että pallokalan sisäelimissä on myrkkyä, joka väärin käsiteltynä on tappavaa.

Tähän asti olin lukenut kirjaa suurella mielenkiinnolla, mutta dekkariosuuden alkaessa kirjan juoni jotenkin hyytyy. Mietin, olisiko syynä ollut se, etten ole tarpeeksi perillä japanilaisuudesta, esimerkiksi en tunne yakuzaa eli Japanin järjestäytynyttä rikollisuutta. Tämä Japanin mafia toimii niin eri tavalla kuin esimerkiksi mafia Kummisedässä. Yakuzan toiminta on osin laillista ja avointa. Esimerkiksi rikollisjärjestön nimi ja yhteystiedot on painettu asianomaisten käyntikortteihin.

Japanissa ruoan on tarkoitus hivellä ruokailijoiden kaikkia aisteja. Japanilaisen keittiön ydin on tuoreissa raaka-aineissa. Kaiken pitää olla tuoretta, myös kalan, jota syödään paljon raakana. Hyvän aterian viimeistelee kaunis ulkonäkö ja kaunis kattaus.

Japanissa on sanonta, Kenta oli selittänyt, että ruoka on hetken taidetta. Mutta hetki ei tarkoita vain sitä, että teos, ruoka-annos, elää hetken. Se tarkoittaa myös, että eri hetkiin sopii erilainen ruoka. (s. 37)

Vaikka pallokala on todellakin myrkyllistä, pallokalamurhat ovat harvinaisia Japanissa, toteaa Valkama. "Vuoden 2000 jälkeen fugun myrkkyyn on kuollut 23 ihmistä, uutistenlukija kertoi. Suurin osa heistä oli kalamiehiä, jotka uskoivat osaavansa itse valmistaa saaliistaan aterian. Toisen maaimansodan jälkeen, kun Japanissa oli pulaa ruoasta, fugu-kuolemissa oli suuri piikki. Silloin kalan käsittelystä tehtiin luvanvaraista. Tokiossa vain lisensoidut kokit saivat ostaa, käsitellä tai myydä pallokalaa." (s. 153)

Pallokala (kuvakaappaus)
Riku Mäki jää minulle hieman kaukaiseksi. Kirjailija pyrkii avaamaan myös Rikun henkilökohtaista taustaa mainitsemalla välirikon Lauran kanssa, mutta suhteen kuvaus jää varsin kapeaksi. Kenta tuntui kiinnostavalta henkilöhahmolta, mutta Kenta ei juuri kirjassa esiinny kun hänellä tuntuu aina olevan niin kiire. Se, että apukokki Shizuka on nainen, selvisi minulle usean kymmenen sivun jälkeen. Mielenkiintoisin kirjan henkilöistä on poliisin edustaja Matsuzaka, josta tuli esiin hyvin inhimillisiä piirteitä.

Ei ole ihme, että japanilaisen ruoan maine on levinnyt ympäri maailmaa. Helsingissä japanilaista ruokaa tarjoavia ravintoloita lienee liki 50. Joensuuhun olemme kauan kaivanneet sushi-ravintolaa, ja juuri tänään sain kuulla, että me saamme kuin saammekin sushi-ravintolan tänne. Kyllä Japanissakin voi maistella suomalaista ruokaa, mm Moi Cafessa japanilaiset voivat herkutella vaikkapa korvapuusteilla ja Moomin Bakery & Cafe tarjoaa ruis- ja hapanlimppua. Jää nähtäväksi, onko japanilaisilla mahdollisuus lähitulevaisuudessa nauttia Riku Mäen ammattitaidolla valmistettuja ruoka-annoksia. 😇


Heikki Valkama (kuvakaappaus)

Valkaman "gastrodekkari" Pallokala palkittiin Turun kirjamessuilla 2017 à la Carte -palkinnolla. Valkama toimii Image-lehden päätoimittajana ja on julkaissut useita Japaniin liittyviä tietokirjoja, mm matkaoppaan ja keittokirjan.